Kaksi on kulkijan ystävää: on vihreä metsä ja maa.
Maaemo hellästi viihdyttää sen suojassa taivaltavaa.
Metsästä vuoteen saa köyhäkin, se sammalen pehmeä on.
Ja havina haavan on kulkurin yön peitteenä korvaamaton.
Pettää ne eivät voi sua milloinkaan,
luonto ei hyljeksi kulkijaa maan.
Ihminen pettää vaan.
Kaksi on kulkijan kultaista: on aurinko kirkas ja kuu.
Aurinko kulkurin oppaana niin korkeella kaareutuu.
Kuunvalo rikkaaksi köyhän saa, ja kultaista taikaa se ties.
Ei herjaten voisi se huudahtaa: pois, pois sinä kulkijamies!
Pettää ne eivät voi sua milloinkaan,
luonto ei hyljeksi kulkijaa maan.
Ihminen pettää vaan.
Kaksi on kulkijan armasta: on tuuli ja tähtien tie.
Vilpitön tuulen on suudelma, se myötään ei juoruja vie.
Tähtien tuikkeessa taivaalla taas äitini katseen mä nään.
Se kulkijan tiellä on lohtuna, se lämmittää hyytävän sään.
Pettää ne eivät voi sua milloinkaan,
luonto ei hyljeksi kulkijaa maan.
Ihminen pettää vaan.
